sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Falling like a butterfly after one lived day.

 photo 117283961f-001_zps3491bf27.jpg
Tämä kuva on otettu 16.7.2000 ja mä olen juuri täyttänyt viisi. Mulla oli kaunis mekko, josta mä olin tosi ylpeä, olo oli ihan niin kuin jollain prinsessalla. Mun syntymäpäiviä vietettiin aina joka vuosi mökillä ja sinne oli taas kutsuttu kaikki sukulaiset juhlistamaan mun syntymäpäiviä. Ja joka ikinen vuosi musta otettiin kuva siinä samalla paikalla, ison penkin päällä keittiössä. Äiti leipoi aina joka vuosi ison mansikkakermakakun, jota mä en kuitenkaan suostunut syömään, koska inhosin kermavaahtoa ja inhoan sitä muuten edelleen. Mä sain puolestani palan kakkupohjaa ja siihen paljon mansikoita ja kerran taisin hakea ulkoa siihen koristeeksi jopa ruohosipulia, näin mulle on ainakin kerrottu. 
 
Muistan, kuinka aina edellisenä iltana mun vatsanpohjaa kipristeli kovasti, enkä meinannut saada nukutuksi jännityksen takia. Mä olen vieläkin kova jännittämään kaiken maailman asioita, jonka vuoksi monesti mä menetän yöuneni. Maailman parhaan tunteen mä koin aina syntymäpäiväni aamuna, kun astelin keittiöön, jossa sain vanhemmilta lahjan ja syötiin yhdessä aamupalaa. Niinä päivinä mun pieneen päähäni ei muuta mahtunutkaan kuin ajatus synttäreistä. Iltapäivällä juuri vähän ennen vieraiden saapumista istuin mökin portailla tähystellen tielle ja säpsähdin ihan jokaista lähestyvän auton ääntä. Vieraiden saavuttua juotiin kahvia, syötiin kakkua sekä pullaa ja kaikki mun rakkaat sukulaiset oli läsnä. Illalla vieraiden lähdettyä mä lähdin mummon ja papan luokse, missä pappa oli lämmittänyt mulle rantasaunan valmiiksi ja mä pääsin uimaan.
 
Enää asiat eivät ole ihan niin. Mun synttäreitä ei ole juhlittu tuohon tapaan moneen vuoteen, koska mä olen jo iso eikä isojen lapsien synttäreitä tarvitse juhlia. Silti mä kaipaan joka ikinen kesä noita synttärijuhlia. Silloin läsnä oli kaikki mun rakkaat ihmiset, nykyään mä näen kyseisiä ihmisiä ihan liian harvoin, jotkut noista ihmisistä on jo kuollut eikä mulla ole enää ikinä mahdollisuutta nähdä heitä. Sattuu. Mulla on niin surullinen olo, kun en enää tunne sitä samaa jännityksen tunnetta vatsassani, vaikka mulla on huomenna synttärit. Mulla on surullinen olo, koska mulla on ikävä tiettyjä ihmisiä, joita mä en koskaan enää näe. Mulla on surullinen olo, koska huomenna mä täytän 18-vuotta ja kaikki noi lapsuusmuistot on niin kaukana menneisyydessä. Huomenna mä en pue päälleni prinsessamekkoa enkä syö kakkupohjaa mansikoiden kera sukulaisten kanssa, vaan mä menen baariin ja mun lapsuus on virallisesti ohi. En tiiä, vähän sekava olo nyt. Aloin selailemaan eilen vanhoja valokuvia olohuoneen lattialla ja ne sai mut itkemään. On vaan niin kamala ikävä, että sattuu.

2 kommenttia:

.heidi kirjoitti...

voi kauhee ku kyyneleet tuli silmää ku luin sun tekstin, toi fiilis on niin tuttu mullekin. aina yhtä surullist tajuta et aika on menny ihan hujaukses ja ihmettelee vaa et minne se lapsuus katos...

Anniinaisesi kirjoitti...

Ihana teksti! Vaikka pieni itkun kirpaisu tuntuikin kurkussa.

Pistää haikeana muistelemaan omaa lapsuutta.